Kotihoitopaikka

Zekon karattua halusin ikuisessa kiitollisuuden velassa Korian Eläinhoitolalle ryhtyä kohtihoitopaikaksi kissoille ja koirille. Työ on täysin vapaaehtoista. Varsinkin kissapennuille tarvitaan kipeästi kotihoitopaikkoja, sillä tämä taitaa olla vauhdikkainta lisääntymisaikaa.

Kotihoitajalta vaaditaan lähinnä aikaa. KSEY maksaa kaiken ylläpidon kuten ruuat, hiekat ja eläinlääkärikulut. Eläintalolta olen saanut myös lainaan useamman vessan ja pidempien matkojen ajaksi voi pennut viedä Eläintalolle hoitoon.

Sain sähköpostiini ilmoituksen neljästä kissanpennusta, jotka kaipaavat kotihoitopaikkaa. Näin jo silmissäni ne söpöläiset. Soittelin Eläinhoitolalle ja juttelimme kisuista. Olivat täysin kesyjä ja leikkisiä sydänten valtaajia.

Miksi halusin ryhtyä tähän? Päälimmäinen syy oikeasti on se, että olen niin kiitollinen Zekon hoitamisesta. Tuntuu etten voi mitenkään korvata sitä, että sain rakkaan lemmikkini takasin hyväkuntoisena. Uskon myös, että erityisesti kissanpennut saavat meillä todella hyvät lähtökohdat aloittaa elämänsä sitten myöhemmin uudessa kodissa. Ne saavat tottua muihin kissoihin, koiriin ja ihmisiin, niin miehiin kuin naisiinkin. Meiltä löytyy sitä kaikkea samassa paketissa.

Asuntomme on sen verran iso, että liikkumatilaa pentueellekin löytyy. Poisollessa on mahdollisuus sulkea pienokaisia turvallisuuden takia pienempää tilaan, eli rajataan liikkuminen yhteen huoneeseen. On kaksi metrinen kiipeilypuu, jossa voi leikkiä, kiipeillä ja teroittaa kynsiään. Ihmisseuraa, joka leikkii ja tietää kissoista yhtä sun toista. Sitten on isoja kisuja näyttämässä kuinka kissojen kuuluu toimia. Löytyy kaksi hieno esimerkkiä rauhallisesta kotikissasta.

Itse olen onneksi opaskoirien avulla oppinut luopumaan jostain söpöstä. Tiedän tekeväni arvokasta työtä, mutta tiedän myös ettei se jatku ikuisuuksia. Toisaalta olen taas liian kauan haaveillut kolmannesta koirasta ja kolmannesta kissasta, siksi tämä tekee myös minun kuumeilulle hyvää. Saan itselleni pennun, mutta tähän elämäntilanteeseen se ei onneksi jää koko iäkseen. Odotan niin innolla sitä, että pääsen näkemään pentujen kehityksen, kasvun ja sen kun pääsen luovuttamaan ne uuteen kotiin.

Tässä esittäytyy ensimmäinen pentue: Puikkis, Pikkunen, Pönde ja Purttu

Pikkunen oli kaikista pennuista uteliain ja sopeutui nopeiten. Puikkis taas pelkäsi monia viikkoja kaikkea ja sitä ei voinut juuri käsitellä. Muutaman kuukauden jälkeen oli aika laittaa pentuja eteenpäin. Pikkuinen muutti ensimmäisenä uuteen kotiin ainoaksi kissaksi, rohkaistunut Puikkis sai seuraavaksi kodin valtaamalla pikkutytön sylin, joka tuli äitinsä kanssa katsomaan pentuja. Puikkis pääsi toiseksi kissaksi uuteen kotiin. Pönde lähti vanhemmalle pariskunnalle korvaamaan menehtynyttä lemmikkikissaa ja pääsi jopa koiran kaveriksi. Purttu lähti tyttöystäväksi nuorelle miehelle etelää kohti.

Purtun ollessa vielä meillä tuli soitto kahdesta löytyneestä kissanpennusta. Niinpä Koira ja Kissa muutti meille:

Nyt etsitään sitten tälle neidille ja kollipojalle uusia koteja ja valitettavasti kissanpentuja tulee ovista ja ikkunoista eläinsuojeluyhdistykselle. Näillä näkymin meille tulee vielä muutama pentu tähän lisäksi kunhan niistä saadaa uudet näköhavainnot. Surettaa jotenkin tosi paljon. Ajatella, että ne pennut nukkuu tuolla kylmässä. Koira ja Kissa oli ilmiselvästi asunut jo jonkin aikaa pihalla, sillä kun ne nukkuivat meillä, olivat he toistensa päällä lämmittääkseen toisiaan. Pian ne huomasivat, ettei sellaista tarvitse enää tehdä. Todella reippaita ja sosiaalisia otuksia. Nyt siis vain odotellaan seuraavia päntyjä tulevaksi.

Jemssi

Muistatteko pari vuotta sitten sen villakoiranpennun, joka treenatessaan heilutti koko ajan häntäänsä? Muistin virkistämiseksi:

Mua on purassu treenikärpänen. Ei mikään sellanen hullun innokas, mutta sopevasti. Lähtökohtasesti Jemma ei osaa yhtään mitään. Istua ja pysyy paikallaan vaihtelevasti. Kun sanon "tähän näin", se tietää, että täytyy kulkea vapaana vierellä. Jemmasta löytyy paukkuja tosi moneen asiaan. Neten jälkeen on huikeeta tehä töitä koiran kanssa, jonka innostus ei hiivu ja motivointi on helppoa. Jemman kanssa oon huomannu sen, että mun täytyy opiskella myös itse. Mun täytyy miettiä kuinka saisin mahdollisimman hyvin koulutettua. Sillä kun on koira, jossa on potentiaalia, niin en tahtois pilata sitä omalla kiireellä. Siispä me edetään rauhassa ja hinkataan, koska Jemma kestää sen. Ai että mä rakastan tuota otusta! Ja niin! Se häntä viuhtoo edelleen hulluna. ;D

Meidät hyväksyttiin myös MH-kuvauksiin, joten on kaikkea jännää edessä ens vuonna sen lisäksi. Tavotteena ois luonnetestin läpi kahlaaminen ja jos treenit sujuu ja mun into pysyy, niin olisi siisteintä saada BH läpi ja ehkä sen jälkeen Toko-juttuja. Jemm kuvattiin luustoltaan myös täysin terveeksi! Muutamat näyttelyt on kahlattu läpi ja tuloksina H ja EH2.

Zeko-kissa seikkailee

Veli on luvannut hoitaa kaikki elukat, kun lähden Hyvinkäälle viettämään ystävän synttäreitä yhdeksi yöksi. Sunnuntaina hän tulee hakemaan mut junalta, tehdään normi juttuja, käydää kaupassa ja mennään kotiin. Jemma on aloittanut aijemmin viikolla syömään rasvaistalihaa ruuan seassa ja maha on mennyt sekaisin. Kotona vastassa on siivousoperaatio.

Siinä huonettani siivoillessa ja sen valmiiksi saadessani avaan ikkunan täysin auki ja suljen huoneen oven. Rojahdan koko illaksi sohvalle, jossa maataankin sitten melkein koko perheen voimin. Illalla ruokaa kissoille laittaessa mietin, miksei Zeko tuu syömään. Paska!

Ryntään omaan huoneeseeni, kiroan itseni siitä, etten tarkistanut huonetta ja tajuan päästäneeni Zekon karkuun. Zekolla on pitkän aikaa ollut kiinnostusta ulkoiluun. Se sekoaa, kun ikkunoita avataan. Sieltä ilmeisesti tulee hyviä vapauden tuoksuja. Menen ulos, soitan äidille ja lähden pyöräilemään lähinurkkia läpi, jos sattuisi käymään hyvä tuuri. Lähellä oleva iso autotie tulee kans tarkistaa, jos on käynyt jo vahinko.

Äiti lohduttaa, että Zeko on aina palannut itse reissuiltaan takasin. Itsellä kuitenkin on vahvasti sellainen tunne, ettei tällä kertaa käy niin. Toisaalta olen myös hyvin rauhallinen ja tuntuu siltä, kuin Zekolla kuitenkin olisi kaikki ihan hyvin.

Kirjoitan Zekosta katoamisilmoituksen facebookiin. Ajattelen ensin nukkuvani yön yli ikkuna auki ja laittavani ilmoituksen vasta aamulla, jos Zeko ei ole palannut reissultaa. En silti malta. Pimenevä ilta saa mut painamaan lähetys-nappia.

Ystävät jakavat ilmoitusta ja heidän ystävät jakavat sitä edelleen. Tunti ilmoituksen jälkeen saan ensimmäiset yhteydenotot Zekosta ja jopa muutaman kuvan. Miten kaikki on tapahtunut, luulen tarinan menneen näin:

Veli on ollut yöllä viihteellä ja palannut aamuyöstä kotiin. Hän on käyttänyt koirat pissalla, mutta vakuuttaa pönkänneensä takaoven Zekon varalta kiinni. Muistelee kuitenkin, että yöllä oli todella kuuma ja hän jätti oman huoneen ikkunan auki.

Zeko haistaa vapauden ja päättä kokeilla onneaan. Jos tällä kertaa ikkuna olisi tarpeeksi auki, jotta pullava mahtuisi siitä. Onhan se ja Zeko lähtee seikkailemaan. Säikähtää kuitenkin jotain hyvin pian asuntomme pihassa ja kiipeää lähinpään puuhun. Ensimmäiset näköhavainnot Zekosta puussa kuuden aikaan aamulla. Ohikulkija laittaa kuvan facebookiin ja kyselee kissanomistajaa.

Zeko keikkuu pihlajassa useamman tunnin, kunnes naapuri huomaa sen olevan ylimmillä ja ohuimmilla oksilla. Tähän mennessä naapurit ovat kiertäneet sellaisia naapureita läpi, joilla tietää olevan kissoja. Kukaan ei tunnusta omakseen. Veli vetelee sikeitä.

Kahdentoista aikaan naapuri soittaa palokunnan paikalle. He toteavat yhdessä, että lyllerö on vaarallisen näköisesti puussa. Ei saa tassuillaan oikein otetta ja roikkuu jotenkin oudosti mahan varassa sielä. Palomiehet pelastavat kissan hädästä ja vievät Eläintalolle.

Viisi tuntia myöhemmin minä tulen kotiin, enkä tajua laskia elukoitani. Kyllähän niiden olettaa olevan kaikkien paikalla. Hälytyskellot ei soi edes siinä vaiheessa, kun kaikki muut elukat makaa ikävästä johtuen vieressäsi koko illan. Lopulta luulen itse päästäneeni Zekon vapaaksi, vaikka todellisuudessa siitä on kulunut pian vuorokausi.

Zekon kuva on julkaistu Kouvolan Eläinsuojeluyhdistyksen facebook sivuilla. Aamulla soitan Eläintalolle ja sovimme kotiinhaun iltapäivälle. Vien paikalle kissanpennunruokaa, hoitajille suklaata ja maksan mukisematta 16e kissani hoidosta. On vaan niin onnellinen olo, kun saa pojan takaisin kotiin.

Zeko huutaa autossa ja minä pidän hänelle tiukkaa keskustelua yllä:
- Ensi kerralla kun tuollalailla karkaat, niin en ehkä hae sinua. Saat ettiä sitten uuden kodin. Se ei ole ehkä yhtä kiva koti mitä sulla nyt on.
Saan vastaukseksi vaimean naukaisun ja sitten se lopettaa.

Kotona Zeko tutkii kotia sen oloisen, kuin ei olisi ikinä sielä ollutkaan. Itellä tulee outo olo ja hetken jopa mietin, että tulikohan hankittua väärä kissa takasin. Kaikki muut elukat myös haistelee Zekoa hulluna. Se nukkuu koko illan puussa. Yleensä se nukkuu mun sängyssä päiväpeiton päällä. Illalla makaan tietokoneella sängylläni. Zeko hyppää sängylle ja tulee selkäni päälle. Se hieroo selkääni hetken tepastellen siinä ja sitten se käpertyy kerälle nukkumaan. Siinä vaiheessa mä oon varma, että kyllä se on mun kissa.

Jemma luustokuvaukset

Toivottu kesäloma alkoi vihdoin ja päästiin tyttöjen kanssa vähän reissuun Kannukseen. Täällä ollaan rentouduttu ja käyty niin paljon lenkillä kaikkialla, että koiria ainaski väsyttää iltasin hirveesti. Jemma on saanut tyhjennellä pakastinta todella rasvaisista luista, joita labbis tytöt ei tartte. Nettekin joutui tänään suihkuun pestäväksi, kun pyöri jossain raadossa vilahdettuaan metsän siimekseen luontopolulla.

Eilen käytiin jumppaamassa Minnan opastuksella. Minna aikoinaan sai Avan liikkumisesta helpompaa hyvien neuvojen avulla, joten halusin päästä kuulemaan mitä mieltä hän on puudeleista. Jemman takajalan käyttö on ollut ihan ok. Istuessa se leväyttää sen surutta sivulle, eikä pidä itsensä alla. Minna jumppien jälkeen todettiin, että se pystyy kyllä oikeisiin asentoihin, mutta on tainnut pääkoppaan jäädä vääränlaiset muistot jalan asennosta. Syviä lihaksia pitäisi siis treenata ja helposti kuukaudessakin kuulemma näkee tulokset. Aluksi jumppaa vähän kerrallaan, koska oikeiden asentojen treenaaminen on raskasta.

Mitä kaikkea muuta on tapahtunut viime aikoina? Jemma on käynyt myös luustokuvauksissa. Kyselin Kouvolasta parhaimpia eläinlääkäreitä sitä tekemään ja sainkin vanhalta luokkakaverilta suosituksia. Sopiva eläinlääkäri löydettiin ja kuvausaika sovittiin. Paikan päällä oli aika härdelli. Kuuleman mukaan aika kiireinen ja suosittu eläinlääkäri. Potilaita oli paljon ja saimme välissä vähän unilääkettä ja lähdettiin pikku kävelylle. Juuri palatessamme ovelle alkoi Jemma askel haparoimaan ja unilääke vaikuttamaan.

Odotushuoneessa Jemma nukkui vieressäni, kun täytin papereita. Heti noustuani se alkoi vaistomaisesti heräämään. Yritti väkisin ylös ja jatkoi niin kauan, kunnes palasin paikalleni. Hölmö Lassie-koira. Nukutuslääkettä jouduttiin kyllä antamaan lisää, sillä neiti ei olisi tosiaankaan mielellään nukkunut ilman mun läsnäoloa.

Kun Jemma saatiin nukkumaan kuvattiin koko koira. Kyynäret ja selkä näyttivät oikein hyvältä. Lonkista eläinlääkäri mutisi jotain epämääräistä. Näytti siltä, kuin leikattu jalka olisi A ja leikkaamaton tyyliin D. Lonkista otettiin yhteensä kolmet kuvat ja kaksi viimeisintä lähetettiin kennelliittoon. Ekan ja kaikkein huonoimman kuvan vein varmuuden vuoksi mukanani. Jemmalla oli siinä ilmeisesti niin huono asento, että lonkat näyttivät hassuilta. Uusistakaan kuvista ei eläinlääkärin mukaan parannettu kuin C:hen asti. Voin kertoa, että oli itkulla pidättelemistä, ku silitin nukkuvaa koiraani siinä pöydällä.

Päässä hakkas aika lujaa:

"Oispa ollu kuka tahansa muu, mutta miks mun Jemma?"

Suretti, kiukutti ja pelotti. Tuli sinä iltana soitettua aika monet itkupuhelut. Maalasin piruja seinälle.

- Jos sen lonkka on kahdessa vuodessa kulunut A:sta D:hen, niin mitä se on seuraavan kahden vuoden jälkeen. Mun koira ei enää kävele! Mun pitää luopua siitä ja mä en kestä sitä, koska se on Jemma.

Olo oli ihan järkyttävä, eikä asiaa auttanut yhtään se, että tuloksien tuleminen kesti yli kuukauden.

Siinä vaiheessa kennelliiton sivuja selaillessani ja Jemma sivuille päädyttyäni, loksahti suu auki ja melkein teki mieli itkeä ilosta siinä kaikkien asiakkaiden nähden töissä. Halus huutaa isoon ääneen hurraata ja nauraa niin kauan, ettei enää jaksa. 0/0 ja A/A !!!!

Jemmalla on parit näyttelytkin tulossa syyskuussa, että saapa nähä kuin flikalle käy. Tää omistaja on ainakin ihan pihalla niistä touhuista, mutta onneksi kasvattaja aikoi auttaa todella paljon. Taitaa tämän neidin paikka olla katsomossa. :D

En yleensä puhu omista henkilökohtaisista asioista tässä blogissa vaan se on alusta asti painottunut lemmikkieni arkeen ja tekemiseen. Tänään on kuitenkin tunne sanoa miten mä voin.

Tänään oli viimeinen Personal Trainer tapaaminen. Kolme kuukautta pelkkää motivoitumista takana ja kaikki se työ on ollut sen arvoista. Mun päällimmäinen tavoite elämäntapa muutoksen rinnalla oli saada oma pää taas vihdoin kasaan. Halusin sen itseni takaisin mikä olin suunnilleen tasan vuosi sitten. Ennen vääriä tuttavuuksia, ennen useampaa muuttamista, ennen hajoilua. Tällä hetkellä mä olen onnellisempi kuin yli vuoteen. Mä olen hankkinut itselleni niin paljon mahtavia kokemuksia, niin paljon terveitä ihmissuhteita ja vihdoin pystyy taas näyttämään jollekkin sen todellisen minän. Sen, joka olin vuosi sitten.

Liikunta on vaihtunut pakkopullasta hienoksi harrastuksesi. Pako keinoksi kun jokin kaatuu päälle ja hyvänolon tuottajaksi. Pullokin vaihtui saliin. Kolme kuukautta täysin ilman päihteitä ei ole kuitenkaan tarkoittanu täysin ilman bileitä. Samaan tapaan olen ollut bileissä mukana ja baarissa tanssilattialla, mutta se kaikki on tapahtunut veden voimalla. Juhannuksena on lupa ottaa. Se ajatus itseasiassa pelottaa vähän.

Mä voin väittää, että musta on tullut parempi ihminen omanitseni hyväksymisen myötä. Tai itseasiassa sen myötä, että olen jättänyt muiden uudet ja vanhatkin sanomiset taakse. Mua ei niin vaan enää hakata, lytätä tai tallota maahan. Tämä kokemus on opettanu musta ihmisenä paljon. Mä en enää miellytä ihmisiä, jotka eivät sitä ansaitse. Mä olen oppinut tekemään asioita enemmän itselle.

Puolen vuoden täysi tunteettomuus on ollut raskasta, mutta silläkin osa-alueella puhaltaa muutoksen tuulet. Mä uskallan ja huomaan, että mä voin olla jonkun kanssa. Mä tapasin luurangon mun kaapista. Se avas mun silmiä yhä edelleen ja ensimmäinen asia mitä sen jälkeen halusi tehdä, on soittaa puhelu jollekkin tärkeälle. Tai tärkeämmälle kuin on tähän asti itselleen myöntänyt.

Henkisen kasvun lisäksi mun kroppa on muuttunut älyttömästi. Oikeista paikoista lähti senttejä ja ne sentit saatiin lisättyä oikeisiin paikkoihin, esim hauikseen ja reisiin lihasten muodossa. Pt:n sanoin: "Susta on lähteny kaikki löysä pois ja tilalle on tullu pelkkää terästä." Mä voin fyysisesti paremmin. Mä olen energisempi, iloisempi ja mä saan nukuttua öisin. Ennen ajattelin, ettei mulla ole aikaa liikunnalle, mutta nyt en edes tajua miten olen voinut niin ajatella. Töihin ja liikuntaan menevän ajan lisäksi mulla on rutkasti vapaa-aikaakin. Nyt uudet tavoitteet käytäntöön ja katsotaan vaikka seuraavan kolmen kuukauden päästä uudestaan. :)

Koirat ovat päässeet nauttimaan mun liikunnallisuudesta pyörä- ja rullaluistelulenkkien merkeissä. Käytiin jopa muutama kuukausi sitten vetämässä veljen kanssa 20 kilometrin patikointireissu kansallispuistossa. Voin kertoa, että koirat nukku seuraavat kaksi päivää sen jälkeen.

Pimeän laskeuduttua kaikki kissat ovat leopardeja.

Annan heittämä haaste jatkuu Zekon osalta. Näin lauantai iltapäivän kunniaksi maataan koko perheen voimin sängyssä 10 kilometrin lenkin jälkeen. Nette sai eilen kesätukan ja Jemma kesänaaman, koska turkkia pitäisi nyt yrittää tavoitteellisesti kasvattaa syksyä varten. Jemman poskesta löytyi pikkuruinen punkki, joka poistettiin ja poltettiin roviolla.

1. Olen Zeko, juuri kaksi vuotta täyttänyt pikku riiviö. Tykkään tehdä jatkuvasti kaikkea pikku jäynää esim. raapia oven karmeja, yrittää karata ulos ja öisin möngin peiton alle nuolemaan varpaita. Kumma juttu, että äiti ei enää päästä meitä poikia makuuhuoneeseen öisin. Ne petturit nukkuu siel ihan vaan tyttöjen kesken. Mä oon kuitenkin keksiny miten saan vielä silloinkin huomiota. Heti ku ovi sulkeutuu mä haastan Tonton kisaan ja kiusaan sitä silleen, että se huutaa kauheesti. Siinäpähän yritätte nukkua sitten, ku me rymistellään.

2. Parhaat päikkärit nukun äitin sängyssä. Oon muuten tosi seurallinen, enkä pelkää vieraitakaan ollenkaan, mutta päikkärit haluan nukkua ihan rauhassa pedatulla sängyllä. Vielä parempi on, jos lakanat on juuri vaihdettu. Niihin on ihan hirveen kiva mönkiä nukkuun.

3. Paras kaverini on Tonto. Sitä on kiva kiusata ja sen vieressä on hirveen lämpöstä nukkua, sillon ku kukaan ei tietenkään huomaa.

4. Jos saisin valita, ruokakupista löytyisi aina Tonton nappuloita. Ne on kuulemma rasvasempia ku mun nappulat ja siksi niin hyviä. Mulle sanotaan, että mulla on jo tarpeeks pulleet posket ja siks saan jotain kevytruokaa. Jääkaapin päälle en oo vielä ymmärtäny. Kaikki muut syö sieltä kaikkia herkkuja ihan mielissään, mut mä en oikeen ymmärrä.

5. Kun minua pyytää tuomaan lelua, kannan omistajani eteen: En tasan sitten mitään. Mä en kanna suussa mitään leluja, mutta tassupompottelua harrastan kaikella pikku roskallakin mitä löydän.

6. Kotihiiri, agilityliitäjä vai näyttelyiden palkintorohmu?
Koti kuulostaa ihan kivalta, mutta mä tahtoisin vähän myös karata ulos. Sillon ku äiti käyttää tyttöjä pissalla takaovena kautta, palattuaan se joutuu hätistämään mut takas sisälle. En mä kauas lähe, ihan siinä oven lähettyvillä oon, eikä tytötkään oo kauaa poissa, mutta hassua on, ku se ovi ei aina aukee sillon ku mä haluisin.

7. Mikä muisto tai tapahtuma on jäänyt pörröisestä elämästäsi parhaiten mieleen?
Ku asuin viime kesänä äitin kesäloman ajan Tonton kanssa mummulassa. Sillon sielä oli aika paljon ovet ja ikkunat auki ja mä muutaman kerran karkasin omille teille. Kerran ne ei ees huomannu, että livahdin mamman (silloin myös äitin mummu asui mummolassa) huoneen ikkunasta ulos. Illalla kun ikkuna oli suljettu ja mamma oli menossa nukkumaan, se kysyi mummulta: "Mitäs toi oranssi kissa tekee tuolla ikkunan väärällä puolella?" Minä se vain yritin palata samaa tietä takaisin kuin olin lähtenytkin.

8. Kenet blogisfääreistä karvaturreista haluisit tavata?
Mauno ja Eppu ois kiva treffata.

Jos koira pitää jostakin ihmisestä, tämä on luotettava.

Otsikko on kyllä täysin Netestä kertova. Nette ei ole se ihan kaikkien kaveri eka istumalta, vaan sen luottamus täytyy ansaita. Osaisin heti mainita parikin tyyppiä, jotka eivät sitä koskaan ansainneet ja Nette kyllä näytti sen omalla tavallaan. Toinen kiusas sitä niin kauan, että Nette yritti purra ja toinen ei vaan ansainnut Neten seuraa, joten se pysyi aina poissa näkyvistä henkilön ollessa paikalla. Vieläkö tää omistajaki osais avata silmänsä koiransa lähettämille viesteille, niin loppuis se turhiin ihmisiin ajan käyttäminen.:D Annan heittämä haaste jatkuu nyt Neten panoksella.

1. Olen Nette, hurjat 6-vuotta täyttävä arvonsa tunteva rouvashenkilö. Hurjaa, kuusi vuottahan meinaa puoliväliä elämässä...? Noh, täällä hoetaan onneksi koko ajan, että: "Onneksi Nette ei kuole koskaan." En tietenkään. Kukaan ei kestäis sitä. Osaan nimittäin aika hyvin sulattaa kaikkien sydämet olemalla ensin varauksellinen omaitseni ja sitten olenkin maailman kiltein, rakastettavin ja suloisin villakoira mitä maan päältä löytää.

2. Parhaat päikkärit nukun itse pedatussa sängyssä. En tajua miten ihmiset luulee, että hienosti pedatussa sängyssä voi nukkua. Se pitää mytätä, myllätä ja ravistella. Sitten pitää pyöriä hetken aikaa paikallaan ja sitten käpertyä kerälle ja laittaa huskylämmitys päälle. (Häpeä sinä, joka et tiedä mikä huskylämmitys on!)

3. Paras kaverini on miehet. Tykkään tosi, tosi, tosi paljon miehistä. Äiti oli tosi kiva ku anto mulle joululahjaksi miehen. Se oli meillä koko joulun ja mä sain nukkua sen sylissä sohvalla ihan joka hetki. Kerran oltiin viikonloppu kylässä äitin kaverilla. Se kaveri toi mulle jostain myös lahjaksi miehen. Eka tää kaveri yritti nukkuu sen kainalossa, mutta sit mä kävin työntää sen pois, menin niiden väliin ja painoin pääni tän ihanan miehen rinnan päälle. Aijai! Mä en tajua miks mulle on annettu lempinimeksi ehkäisy? Jos multa kysytään, niin voisin vaihtaa äitin vaikka mieheen. Sellaseen super kivaan joka tykkää maata mun vieres sohvalla, silittääkin paljon, lässyttäski vähän, että voisin silleen pikkasen väsyneenä heiluttaa häntää. Sit ois kaikki tosi hyvin!

4. Jos saisin valita, ruokakupistani löytyisi aina kissan märkäruokaa. Mä oon niin kateellinen, ku pojat saa sitä aamuisin. Siinä mä seison vessan kynnyksellä hullunkiilto silmis ja ootan, et jos vaikka vahingossa tänä aamuna kuppi tippuis.

5. Kun minua pyytää tuomaan lelua, kannan omistajani eteen minkä tahansa lähettyvillä olevan lelun. Tai no en ihan heti, ku eka se lelu pitää tapaa niinku ravistelemalla, sille pitää murista ja matot pitää rytätä. Sit sen voi ehkä viedä, mut ku siihen tarttuu tahdon taistella siitä ihan hurjana ja murista taas vähän. Sekin on aika kivaa ku äiti käskee päästää irti, sit mä irrotan ja jähmetyn paikalleni ja odotan. Mä odotan niin kauan, et se sanoo: "Kiinni!" Ja sit mä taas hyökkään siihen leluun ja me taistellaan. Sit mä aina voitan, ku oon niin vahva.

6. Kotihiiri, agilitykiitäjä vai näyttelyiden palkintorohmu?

Mä tykkään kyl aika paljon nukkumisesta, että taidan vastata kotihiiri.

7. Mikä muisto tai tapahtuma on jäänyt pörröisestä elämästäsi parhaiten mieleen?

Varmaan se ku Ava muutti meille. Siitä koirasta mä tykkäsin ihan tosi paljon oikeesti. Masensi aikasta paljon, ku se lähti. Ei oikeen huvittanu syödä tai leikkii. Onneks me sit löydettiin uudestaan yhteinen sävel Tonton kanssa ja sillon leikittiin aikas paljon yhessä. Sit meille alko tulee noita muita elukoita sotkee kuvioita. Ava ei tullu takas..

8. Kenet blogosfäärin karvaturreista haluaisit tavata?

Taidan vastata saman ku Jemma. Femma ja Fiilis ois kiva tavata. Me voitas Femman kanssa kattoo vierestä arvokkaina nuitten pentujen leikkimistä ja olla sillee: "Me ei ehkä viitsitä, paljon ainakaan." Ug, olen puhunut!

Koira on maan päällä ainoa olento, joka rakastaa sinua enemmän kuin itseään.

Itseasiassa otsikon pitäisi olla: Jemma on maan päällä ainoa olento, joka rakastaa sinua enemmän kuin itseään. Saimme Annalta haasteen ja päätin aloittaa omasta tosielämän Lassie koirastani, Jemmasta. Koska se on taas viime viikkoina ollut enemmän läsnä ja tukena, kun itseä harmittaa. Onneksi on aurinkoa ja lämpöä ja personal trainerinkin palkkasin itselleni. Joten ressi alkaa siirtymään liikunnan avulla muualle ja Jemma saa vähän vapaata tehtävästään.;) Aloitetaan:

1. Olen Jemma ja täytän pian huimat kaksi vuotta. Kuulemma aikuisen koiran ikä, mutta minä en aijo koskaan kasvaa aikuiseksi. Olen aina iloinen ja höpsö. Moittivat joskus, että unohdin mennä siihen jonoon, kun aivoja jaettiin. Muistelisin, että olin silloin jonossa jossa vauhtia jaettiin ja antilooppi loikkia.

2. Parhaat päikkärit nukun mahdollisimman lähellä äitiä. Siis super lähellä. Silleen, et se aina tokasee mun alta, että: "Pääsetkö yhtään lähemmäs?" Sitte mä vähän yritän lisää ja pääsenki, ihan pikkasen vielä.

3. Paras kaverini on äiti! Ehkä Netteki aika paljo, ku siitä haluisin ottaa kauheesti mallia, mutta äitin rinnalla tahtoisin pysyä ehkä aina. Niinku aijemmin sanoin, sillee tosi lähellä, koko ajan. Varsinki sillon ku se on surullinen, mutta vielä enemmän ku se on oikein iloinen. Sillee, että me yhessä juostaan kilpaa ja naurattaa kovasti. Mä kyl tykkäisin kaikista kuiteski, mut hirveen moni ei oikein tykkää paljon musta, ku mulla on joskus vähän liikaa vauhtia. Kaikkia ei naurata mun hölmöilyt, ei äitiäkään aina. Sit ku se on vihanen mä hymyilen sille. Oikeen silleen pikkusen irvistän, että sitä alkaa naurattaa ja sit muaki alkaa hymyilyttää vielä vähän enemmän, ku se ei ookkaan niin vihanen.

4. Jos saisin valita, ruokakupistani löytyisi aina ylimäärä ruokia pöydästä. Sielä on aina jotain erilaista, ku omassa kupissa. Herkullista! Raa'asta jauhelihasta en tykkää, se haisee pahalle. Puthui!

5. Kun minua pyytää tuomaan lelua, kannan omistajani eteen... Mitä? Mitä haluat minun tekevän? Jos käännän vähän päätä lisää sivulle, kertooko se sinulle, etten ymmärrä puhettasi?

6. Kotihiiri, agilitykiitäjä vai näyttelyiden palkintorohmu? 
Mä tykkään kyl olla kotona. Kattoo koiraohjelmii telkkarista ja istua sohvalla. Agility kyllä kuulostas kivalta. Voisin hyväksikäyttää niitä antilooppiloikkia mitä osaan. Näyttelyitä ois kiva kokeilla, mutta ne varmaan moittis vähän mun lyhyttä kinttua.

7. Mikä muisto tai tapahtuma on jäänyt pörröisestä elämästäsi parhaiten mieleen?
Varmaankin se, kun mursin jalkani ollessani niin kauheen iloinen, kun lapset tuli kylään. Se kyllä sattui aika paljon, mutta sain tosi paljon huomiota. Siitä en tykänny ku äiti oli huolestunut. Sillon mulla oli vähän suru puserossa, mutta sit oliki äitin vuoro olla mun vieres lohduttamassa. Se asetteli mun pedin sängyn viereen ja piti koko yön kättä mun kyljellä.

8. Kenet blogosfäärin karvaturreista haluaisit tavata?
Luulen, että me tultas aika hyvin juttuun Femman ja Fiiliksen kanssa. Fiilis ois varmaan aika kiva juoksu- ja leikkikaveri.

Avan tapaaminen Lahdessa

Jos video ei näy napsauta tästä

Mä koitan tosissaan nyt miettiä, mistä kaikesta te ootte jääny paitsi tässä muutaman kuukauden aikana. Ensimmäinen asia joka tulee mieleen on, kun pääsin seuraamaan Avan mölliopastuskisoja Lahdessa. Voi niitä hyviä aikoja. Muistan sen tunteen kuinka onnellinen olin siitä, että pääsin oikeasti muuttamaan ihmisten ilmoille ja sain sitä myöten maailman hienoimman mahdollisuuden nähdä Avaa ja tavata hänen nykyinen omistajansa Karin.

Karin oli ottanut minuun jo aikaisemmin yhteyttä sähköpostitse ja ehdotti tapaamista jossain. Asuin silloin vielä Kannuksessa, joten pyysin häntä odottamaan siihen, että muutan Helsingin lähelle. Sopivasti noin viikko muuton jälkeen oli Avan kisat ja Karin pyysi minua sinne. Olin niin messissä heti! Sinä aamuna minua jännitti todella. Piti poukkoilla Lahden keskustassa yksin autolla, etsiä parkkipaikka, löytää Näkövammaiset Ry:n toimista ja tunnistaa Karin ja Ava. Noh, jälkimmäisessä nyt ei ollut mitään hankalaa, koska heti huoneeseen astuttuani tunnistin pöydän alla makaavan koiran Avaksi. Se ei kyllä ollut senkään takia hankalaa, koska huone oli aikalailla täynnä labradorinnoutajia.:D


Esittelin itseni Karinille ja pääsin heti rapsuttamaan Avaa. Se oli niin rauhallinen ja niin itsensä näköinen. Juuri sellainen kuin muistin. Se saksanpaimenkoira, joka tulee aina olemaan se elämäni sakemanni. Meillä oli paljon aikaa jutella, sillä Karinin vuoro oli vasta aamupäivällä. Olimme paikalla jo yhdeksän aikaan ja lähtöjärjestys selvisi paikan päällä. Kävimme myös lenkillä ja pääsin näkemään Avan ihan oikeasti töissä.

Se oli niin varma. Se oli rauhallinen, otti palautteet virheistä vastaan ja korjasi ne. Täytyy kyllä hattua nostaa opastettavallekkin miten hyvin hän luki Avaa. Suojateillä esim. meinasin joka kerta huokaista kauhusta, että Ava lähtee suorilteen ylittämään. Se miten Karin näytti pysähtyvän aina täysin samaan aikaan Avan kanssa on tälläiselle vierestä seuraajalle ihme. Se, etten itse huomannut edes Avan aikeita pysähtyä, Karin lukee sen niin selvästi ja samalla sekunilla.

Koetta oli jännittävä seurata. Opastettavalla täytyy olla täysin peitetyt lasit päässään suorituksen ajan. Se tehdään siis ihan sokkona. Seurasin koirakkoa ja tuomaria hyvän matkan päästä, jottei Ava häiriinny läsnäolostani. Ei se kyllä välittänytkään minusta, se oli kuitenkin töissä. Matkalla käveltiin kaupungilla, koira päästettiin nurmikentällä irti ja pyydettiin takaisin, mentiin ostoskeskuksen läpi, hississä ja lopussa oli pudonneen esineen nosto. Koirakon tuli myös suorittaa paikkamakuu ryhmässä.

Meillä vierähti koko päivä. Nautin joka hetkestä ja olen iloinen, että sain tutustua Kariniin ja hän antoi minulle mahdollisuuden tavata Avan pitkästä aikaa. Jos olisin tiennyt näitä asioista aijemmin, olisin halunnut itse tehdä jo niille paljon pohjaa koirien minulla ollessa. Esim sen, kun koiralle laitetaan valjaita se istuu vierelle ja kun niitä aletaan sulkea, se nousee oma-aloitteisesti seisomaan.


Se oli hieno päivä. Silloin kaikki oli vielä suht hyvin ja olin onnellinen. Mulla on ikävä aikaa, kun olin koko ajan onnellinen. Sinä iltana mentiin porukalla ajelemaan kylälle ja juomaan. Ne oli ensimmäisiä reissuja miehen kaveriporukan kanssa. Mä rakastin sitä iltaa. Yöllä kotimatkalla torkahtaessani muistan miehen sanoneen ystävälleen, joka toimi kuskinamme: "Tuo nainen on jotain mitä mä olen aina halunnut. Se ois ihan varmasti halunnut lähteä jo aikasemmin kotiin, mutta se halus hengata teidän kaikkien kanssa ja jakso sen takia." Kuski vastasi siihen: "Pidä siitä kiinni. Sulla ei ole koskaan ollut parempaa." "Tiedän." Hän vastasi. Se oli hieno päivä..

"Ei onni synny sellaisen saavuttamisesta, mitä meillä ei ole, vaan sen arvostamisesta, mitä meillä jo on." -Koenig

 

Erot ovat vaikeita. Eroista tekee vaikeampaa se, kun ei pystytä tehdä sitä sovussa. Vaikeampaa tulee entisestään, kun tajuaa itse laittaneensa läheisimmät vaaraan. On hauskaa miten kaikki romahtaakin kolme päivää muuton jälkeen ja miten sitä hajottaakin itsensä kituuttamalla useamman kuukauden tietoisesti siinä tilanteessa. Viimeisiä vietiin siinä vaiheessa, kun: "Mä tapan sun koirat!" kajahti ilmoille. Siinä vaiheessa ei kaukana oltu siitä, että itse istun linnassa. Tai voisin istua, jos joku tietäis mitä mun päässä pyöri sillon. Onneksi ajatuksesta ei voida tuomita. Koskaan mun eläimiin ei koskettu, se oli vain uhkailua narsismilta. Sillä kaikella yritettiin vain saada minut alistettuun tilaan. Mä muuten taistelen vääryyttä vastaan. Me lähdettiin, koska meillä ei ollut turvallinen olo. Me ei olla oltu aktiivisia täällä, koska mä olen koonnut itteeni.

 

 

Huomaan taas kuinka suurta voimaa saakaan lemmikeistään. Kuinka yksinäinen olinkin, kuinka paljon itkinkin, oli silti joku lohduttamassa omalla tavallaan. Nette yhdistää mun itkemisen riitelyyn, joten vaikka tekisin sitä yksin neiti on sängyn alla piilossa. Jemma taas tyrkyttää itseään syliin. Se helpotti mua silloin. Nette lohdutti omalla tavallaan. Sänky oli kielletty paikka allergian takia. Nette odotti niin kauan, että toinen nukahti ja kiipesi minun viereeni hiljaa. Tonto istui sylissäni telkkaria katsoessa, kun olin aina yksin kotona. Zeko taas laski etutassunsa olkapäilleni ja hieroi päätänsä kaulaani vasten, kun istuin murtuneena lattialla. Mun elämä oli kamalaa, mutta samalla olin kiitollinen siitä, minkälaisen perheen oon itselleni haalinut.

 

Virheistä oppii, sanotaan. Mä teen nyt niin. Mä tiedän nyt, millaista isäntää me ei oteta. Mä tiedän mikä on nyt mulle ja mun lemmikeille parasta. Mutta me ei jakseta ettiä sitä vielä pitkään aikaan. Mä ootan hetken, että mun perheeni saa mut taas ehjäks. Uuden vuoden lupauksena vannon olla kiitollinen siitä, mitä mulla on!

Myöhästyneesti: