Avan tapaaminen Lahdessa

Jos video ei näy napsauta tästä

Mä koitan tosissaan nyt miettiä, mistä kaikesta te ootte jääny paitsi tässä muutaman kuukauden aikana. Ensimmäinen asia joka tulee mieleen on, kun pääsin seuraamaan Avan mölliopastuskisoja Lahdessa. Voi niitä hyviä aikoja. Muistan sen tunteen kuinka onnellinen olin siitä, että pääsin oikeasti muuttamaan ihmisten ilmoille ja sain sitä myöten maailman hienoimman mahdollisuuden nähdä Avaa ja tavata hänen nykyinen omistajansa Karin.

Karin oli ottanut minuun jo aikaisemmin yhteyttä sähköpostitse ja ehdotti tapaamista jossain. Asuin silloin vielä Kannuksessa, joten pyysin häntä odottamaan siihen, että muutan Helsingin lähelle. Sopivasti noin viikko muuton jälkeen oli Avan kisat ja Karin pyysi minua sinne. Olin niin messissä heti! Sinä aamuna minua jännitti todella. Piti poukkoilla Lahden keskustassa yksin autolla, etsiä parkkipaikka, löytää Näkövammaiset Ry:n toimista ja tunnistaa Karin ja Ava. Noh, jälkimmäisessä nyt ei ollut mitään hankalaa, koska heti huoneeseen astuttuani tunnistin pöydän alla makaavan koiran Avaksi. Se ei kyllä ollut senkään takia hankalaa, koska huone oli aikalailla täynnä labradorinnoutajia.:D


Esittelin itseni Karinille ja pääsin heti rapsuttamaan Avaa. Se oli niin rauhallinen ja niin itsensä näköinen. Juuri sellainen kuin muistin. Se saksanpaimenkoira, joka tulee aina olemaan se elämäni sakemanni. Meillä oli paljon aikaa jutella, sillä Karinin vuoro oli vasta aamupäivällä. Olimme paikalla jo yhdeksän aikaan ja lähtöjärjestys selvisi paikan päällä. Kävimme myös lenkillä ja pääsin näkemään Avan ihan oikeasti töissä.

Se oli niin varma. Se oli rauhallinen, otti palautteet virheistä vastaan ja korjasi ne. Täytyy kyllä hattua nostaa opastettavallekkin miten hyvin hän luki Avaa. Suojateillä esim. meinasin joka kerta huokaista kauhusta, että Ava lähtee suorilteen ylittämään. Se miten Karin näytti pysähtyvän aina täysin samaan aikaan Avan kanssa on tälläiselle vierestä seuraajalle ihme. Se, etten itse huomannut edes Avan aikeita pysähtyä, Karin lukee sen niin selvästi ja samalla sekunilla.

Koetta oli jännittävä seurata. Opastettavalla täytyy olla täysin peitetyt lasit päässään suorituksen ajan. Se tehdään siis ihan sokkona. Seurasin koirakkoa ja tuomaria hyvän matkan päästä, jottei Ava häiriinny läsnäolostani. Ei se kyllä välittänytkään minusta, se oli kuitenkin töissä. Matkalla käveltiin kaupungilla, koira päästettiin nurmikentällä irti ja pyydettiin takaisin, mentiin ostoskeskuksen läpi, hississä ja lopussa oli pudonneen esineen nosto. Koirakon tuli myös suorittaa paikkamakuu ryhmässä.

Meillä vierähti koko päivä. Nautin joka hetkestä ja olen iloinen, että sain tutustua Kariniin ja hän antoi minulle mahdollisuuden tavata Avan pitkästä aikaa. Jos olisin tiennyt näitä asioista aijemmin, olisin halunnut itse tehdä jo niille paljon pohjaa koirien minulla ollessa. Esim sen, kun koiralle laitetaan valjaita se istuu vierelle ja kun niitä aletaan sulkea, se nousee oma-aloitteisesti seisomaan.


Se oli hieno päivä. Silloin kaikki oli vielä suht hyvin ja olin onnellinen. Mulla on ikävä aikaa, kun olin koko ajan onnellinen. Sinä iltana mentiin porukalla ajelemaan kylälle ja juomaan. Ne oli ensimmäisiä reissuja miehen kaveriporukan kanssa. Mä rakastin sitä iltaa. Yöllä kotimatkalla torkahtaessani muistan miehen sanoneen ystävälleen, joka toimi kuskinamme: "Tuo nainen on jotain mitä mä olen aina halunnut. Se ois ihan varmasti halunnut lähteä jo aikasemmin kotiin, mutta se halus hengata teidän kaikkien kanssa ja jakso sen takia." Kuski vastasi siihen: "Pidä siitä kiinni. Sulla ei ole koskaan ollut parempaa." "Tiedän." Hän vastasi. Se oli hieno päivä..