Eksyksissä...!

Tänään tapahtui jotain niin kamalaa etten halua koskaan enää kokea. Lähdimme Sarkin ja koirien kanssa lenkille. Ajettiin sellaselle hiekkatielle ja siitä poikettiin metsään, kun näytti niin kivalta polulta. Koirat juoksivat mielissään keskenään ja Helmikin alkaa pysyä isompien mukana. Höpöteltiin mukavia ja nähtiin metsässä pomppiva jänönenkin. Noh, Netessä on hieman metsästyskoiran vikaa, kelpaa jahdattavaksi niin linnut kuin pupusetkin. Nette sitten pyöri sielä mehtässä hajujen perässä, enkä nähnyt siinä mitään ongelmaa. Sitähän se tekee useasti, kun ei meinaa päästä yli asiasta.

Lopulta se lähti juoksemaan syvemmälle metsään eikä tullut enää luokse kun käskettiin. Lopulta Nette katosi kokonaan näkyvistä. Hieman siinä nauratti ja huhultiin ja vihelleltiin Netteä takasin. Lopulta alko todellisuus valaistumaan, kun kaikesta huolimatta koira ei palannut. Pakko oli lähteä Neten suntaan kävelemään syvemmälle outoon metsään.

Neten etsimisen ohella täytyi pitää huolta myös, että pienin pysyy mukana. Muutamien ojien yli jouduin Helmin auttamaan. Pysyin yllättävän kauan rauhallisena. Viheltelin ja huusin Netteä ja Niitti pomppi kasvojeni korkeudella: "Minä voin olla Nette! Minä olen kiltti koira ja olen tässä kun sinä pyydät! Haloo!? Haloo!? Huomaatko sinä minua?"

Jos ihan totta puhutaan, en edes noteerannut Niittiä mitenkään. Kävelin metsässä kuin sumussa. En nähnyt tai kuullut mitään muuta kuin itseni ja tyhjän metsän. Ei Netteä missään.. Epätoivo alkoi iskeä ja kirosanoja alkoi lennellä suusta kuiskauksina. Kannuksessa on lähiaikoina kadonnut useampikin koira lenkeillä, nytkö se sitten osu omalle kohalle?

Kyyneleet alkoivat valua silmistä ja huuto vaipui epävarmemmaksi.
"Nette missä sä oot?! Tule tänne! Netteeee!"
Sitten...
"Ei oo totta! Tuolta se tulee! Tuolta se tulee!"
Nette pomppi kauempana metsässä meitä kohti. Kyyneleet vaihtuivat vuolaiksi ilonkyyneleiksi. Tipuin samantien polvilleni samaleisiin. Itkin ja huusi Netteä luokseni. Sieltä se pomppi todella iloisen näköisenä. Läähätti ja hyppi. Ilme oli koominen:
"Lallallalallaa! Joo mä kävin vähän juoksemassa pupun peräs, mitä te täällä oikeen huutelette?"
Otin Neten heti syliini ja puristin sitä itseäni vasten. Kyyneleet valuivat edelleen.

Tällainen oli Neten ilme, kun se juoksi luokseni metsästä. Kuva on vanha, mutta kuvastaa Neten ilmettä loistavasti.

Kannoin Netteä pitkän matkaa vain sylissäni, eikä se tuntunut edes painavalta. Vähän tuli hätä siitäkin, että oltiin sokeasti vaan kävelty metsässä ja nyt pitäisi löytää poiskin. Polku löytyi yllättävän hyvin ja Nette pysyi sylissä kunnes oltiin metsästä pois. Olimme kummatkin aika järkyttyneitä ja jatkoimme lenkkiä hiekkatiellä. Nette pidettiin koko ajan tiukasti silmällä, vaikka koira ei ollut moksiskaan siitä, että oli ollut meiltä hukassa.

Mitä tästä opimme? Neten on pakko elää ikuisesti, koska mä en muuten kestä...

Kaikista rakkain <3
(2009)